Minä olen Katja, maalaistunut pikkukaupungin tyttö, joka havahtui 30-vuotiaana huomaamaan elävänsä yli luonnonvarojen. Minä, aviomieheni ja viisi vuoroviikoin luonamme asuvaa lasta pyrimme elämään pienellä maatilallamme ekologisemmin ja omavaraisemmin pieni askel kerrallaan. Jotta sädekehäni ei loistaisi liikaa, kerrottakoon että työskentelen kaupallisella alalla houkutellen muita ihmisiä ostamaan. Kevääksi 2018 odotamme perheeseemme syntyväksi pientä ekovauvaa.

Talven mielikuvissani kirmasin kevätauringossa keräämässä vuohenputkia, horsman versoja, voikukan nuppuja ja kuusenkerkkiä. Samoissa mielikuvissani ripustin luonnon tarjoamia, kevään ensimmäisiä vihreitä kuivumaan ja valmistin kuusenkerkkäsiirappia sekä voikukannuppukapriksia remontoidussa keittiössäni. Eikä siinä suinkaan vielä kaikki! Tietenkin olisin ottanut kaikesta tästä puuhastelusta upeita kuvia vaihe vaiheelta, jotka olisin julkaissut huippuartikkeleina tänne blogiini!

Vaan mikä onkaan totuus? No, näettekö kuusenkerkkäsiirapin reseptiä tällä sivustolla? Tai intopinkeilyä hortoilusta? Ehkäpä kuvia ekologisemmin tehdystä valmiista remontista Ennen ja jälkeen -kuvineen? Ette. En minäkään.

Ruuhkakeväästä väsähdykseen

Sen sijaan että olisin saanut mitään näistä aikaiseksi, olen saanut aikaan pienen burn outin. Sellaisen väsymyksen äärellä joka ei lähde pois edes nukkumalla monta päivää putkeen, ei paljon naurata. Lähinnä puuduttaa ja itkettää.

Tunnen itseni melko hyvin. Osaan sanoa ”EI” myös silloin kun tiedän jonkun loukkaantuvan siitä. Kuuntelen omaa kroppaa ja tunnetiloja. Paitsi silloin kun kiltin tytön syndroomasta kärsivä suorittaja pääsee valloilleen. Silloin alan juosta kilpaa itseni kanssa, odotan ja vaadin itseltäni kohtuuttoman paljon, kunnes viimein väsyn.

Sitten puhallan pelin poikki, hidastan ja huilaan, saan kaikki hyvät energiani takaisin. Kunnes kiihdytän salakavalasti vauhtia uudelleen kovemmaksi ja kovemmaksi, kunnes taas uuvun.

Taidan olla hidas oppimaan. Tai sitten muuten vain kovapäinen. Tai molempia. Ei taida olla mikään ihannetilanne, että suurperheenäiti, monta unelmaa kerralla tavoitteleva suorittaja valitsee asuinpaikakseen juuri vanhan hitosti työtä vaativan maatilan. Vaikka entisenä kerrostaloasujana tiedän, etten pysy paikoillaan sielläkään. Tai ehkäpä tämä onkin ihannetilanne.

Ehkä tässä opitaan nyt oikein kantapään kautta supertärkeä läksy: Luopumaan suorittamisesta ja liiasta ankaruudesta itseään kohtaan. Tervetuloa armollisuus!

Aina ei tarvitse jaksaa

Väärinkäsitysten välttämiseksi selvennettäköön etten ole masentunut. Vain uuvuksissa ja pysähtymisen tarpeessa. Allapäin. Pystyn 110%:sti huolehtimaan lapsistani ja eläimistä, sekä suoritumaan työstäni ja muista velvollisuuksistani. Minua vain uuvuttaa. Vaivaa kiinnostuksen puute. Ja itkettää vähän normaalia useammin.

Haluan muistuttaa (eniten itseäni) että mitä ikinä unelmasi, toiveesi, päämääräsi ja koko elämäsi ovatkaan, muista välillä jarruttaa. Elämä ei ole suoritus. Palkinto ei odota maalissa, vaan palkinto on jokainen päivä. Kuulin joskus jostain, että ”Ellei sinulla ole itsellesi ja hyvinvoinnillesi aikaa 30 minuuttia päivässä, tarvitset aikaa 90 minuuttia päivässä”. Niinpä. Siinä on viisautta kerrakseen.

Uskon onnellisiin loppuihin, niin myös tämän Herättäkää minut ensi vuonna -olotilani kanssa. Kyllä se siitä väistyy vielä. Ja tilalle tulee henkilökohtaisen ekologian tuoma kepeys.

Olen alkanut hidastaa, tosin tosi epäekologisesti. Minä joka en koskaan IKINÄ lakkaa kynsiäni (kynsilakat ovat yksi turhimmista asioista) lakkasin varpaankynteni. Ihan vain koska teki mieli. Ja kliseisellä punaisella tietysti! Tuli niin hyvä mieli, että liikuin illan tanssahtelemalla.

 

Toinen epäekologinen hidastushetki tapahtui tänä aamuna, kun keitin itselleni aamuKAHVIA, asetin aamupalan TÄNÄ KEVÄÄNÄ (kirpparilta) hankitulle pöydälle nojatuolin viereen, sytytin TÄNÄ KEVÄÄNÄ (kaverilta) hankitun pöytälampun palamaan ja nautiskelin aamupalani yksin olohuoneessa nojatuolissa löhöten, lasten ollessa aamupuurolla keittiössä. Minunhan ei siis pitänyt tänä vuonna hankkia mitään turhaa mitä ilman ei pärjätä.

Tätä postausta kirjoittaessa lapset ovat uimassa mieheni kanssa. Ja minä istun tässä. Yksin. Hiljaisuudessa. Ja kirjoitan.

Comments

    1. Voi kiitos Helena paljon, mukavaa että olet löytänyt lukemista. 🙂 <3 Yritän taas aktivoitua pikkuhiljaa, aikamoinen tauko onkin tullut blogista pidettyä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *