Minä olen Katja, maalaistunut pikkukaupungin tyttö, joka havahtui 30-vuotiaana huomaamaan elävänsä yli luonnonvarojen. Minä, aviomieheni, viisi vuoroviikoin luonamme asuvaa lasta ja yhteinen Eko(mpi)vauvamme pyrimme elämään pienellä maatilallamme ekologisemmin ja omavaraisemmin pieni askel kerrallaan. Jotta sädekehäni ei pääsisi loistamaan liikaa, kerrottakoon että ennen äitiyslomaani työskentelin kaupallisella alalla houkutellen muita ihmisiä ostamaan.

Olen innokas pyykinpesijä, mutta puhtaiden kuivien pyykkien yläkertaan roudaaminen ja paikoilleen laitto onkin sitten toinen juttu. Tunnustan häpeissäni, että kerrytän yleensä vähintään KOLME kukkurakorillista viikattua pyykkiä, ennenkun saan ne laitetuksi paikoilleen. Työllistän itseni tällä kohtalaisen suurella urakalla noin kahdesti kuussa, tietenkin lapsiviikkoa edeltävänä sunnuntaina, jolloin pyykit on kertakaikkisen PAKKO saada viimeistään paikoilleen.

Tietenkin tiedän, että fiksuinta olisi viedä puhdas pyykki paikoilleen sitä mukaa kun sen telineestä kerää. Tai lykätä jokaiselle perheenjäsenelle oma puhtaan pyykin kasa syliin ja pyytää kiikuttamaan ne paikoilleen. Olen kuitenkin omaksunut pyykkimuijan ja vaatepinojen järjestysvastaavan roolin sen verran hyvin, että aloin kelaamaan mitä jos vaatteita ei heitettäisikään pyykkiin ihan niin tiuhaan ja tavan vuoksi? Ehkäpä minun olisi syytä katsoa myös peiliin ja kysyä onko meillä aivan liikaa vaatteita?

Aloitin vuoden alusta pitämään kirjaa kuinka paljon pyykkiä meillä kuukausittain pestään. Pyykkimäärään ja sen pienentämiseen puutun vasta kesän aikana, jolloin olen pitänyt kirjaa puoli vuotta. Sitä ennen tyydyn pyykkimuijan osaani, mutta inventoin kaikkien vaatekätköt ja kuskaan joutavat kierrätykseen.

Siinä puhdasta pyykkiä paikoilleen loniessa katsoin omia vaatekasoja. Materialisti mikä materialisti, ei mahda mitään. Pelkästään minulla on vaatteita niin paljon, että Katja Sareskiviä pitäisi olla ainakin kymmenen jotta jokainen vaate pääsisi käyttöön. Vaikka lähes kaikki vaatteeni sukkia ja alusvaatteita lukuunottamatta on hankittu käytettynä, on aivan järjetöntä, että säilön vaatteita joita en ehdi, muista tai halua edes käyttää, vain siksi että pidän niistä.

Missä kohtuus? Missä riittävyyden raja? Ei ainakaan minun vaatehyllyissä.

Olin ”vasta” tehnyt inventaarion vaatteilleni ja vienyt ison osan vaatteita kirpputorille, sekä vaatekeräykseen. Silti poistin vaatteistani 46 vaatekappaletta ja komerosta 3 laukkua, sekä yhdet kengät. Totesin, että pois joutaavat ylikireät matalavyötäröiset teinifarkut ja vartaloani ei tippaakaan imartelevat tuubitopit yhtä lempparia lukuunottamatta. Ja haaremihousut, joita en tiennyt edes omistavani. Vaatevarastoni oli syönyt sisäänsä myös aika kasan pikeepaitoja,joita en todellakaan käytä. Harmi etten ole koskaan oppinut golffaamaan. Niin ja ne uutena ostetut (!!!) leggarit, jotka ovat lojuneet korissa enemmän kuin puoli vuotta koska en sitten oppinutkaan käyttämään niitä.

Vedin rajan 70-luvun mekkoihini, vaikka ne suurimman osan vuodesta toimittaavatkin lähinnä koristeen virkaa. Sillä ei mahda mitään, minä rakastan niitä vielä liian kovasti luopuakseni niistä yhdestäkään. Ja määrä on jo kohtuullinen siihen mitä se oli ennen edellistä vaateinventaariota. No, jokaisella meillä on paheemme… 🙂

Hyllyyn jäi edelleen vaatteita useammalle Katja Sareskivelle, mutta tämän parempaan en tällä kertaa pystynyt. Tänä vuonna en historiallisesti kanna kirpputorilta yhtään ainutta vaatetta itselleni, tai lapsille, ellei joku välttämättä tulenpalavasti jotakin tarvitse. Tiedostan vahvasti, että turhamaisuuteni, häilyvä riittävyyden raja ja rakkaus omasta mielestä kauniisiin vaatteisiin ja kirpputorilöytöihin tulee kokemaan tänä vuonna suunnan muutoksen. Eikä se taida olla lainkaan pahasta. Sillä välin iloitsen siitä, että sain taas pienen osan siitä mitä en tarvitse, kiertoon jollekulle toiselle. Ja jatkan vaateinventointia lasten vaatekasojen parissa. Sitten seuraavana pyykki(vuori)päivänä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *