Minä olen Katja, maalaistunut pikkukaupungin tyttö, joka havahtui 30-vuotiaana huomaamaan elävänsä yli luonnonvarojen. Minä, aviomieheni, viisi vuoroviikoin luonamme asuvaa lasta ja yhteinen Eko(mpi)vauvamme pyrimme elämään pienellä maatilallamme ekologisemmin ja omavaraisemmin pieni askel kerrallaan. Jotta sädekehäni ei pääsisi loistamaan liikaa, kerrottakoon että ennen äitiyslomaani työskentelin kaupallisella alalla houkutellen muita ihmisiä ostamaan.


Kuka?

Minä olen Katja, tuikitavallinen maalaistunut pikkukaupungin tyttö, joka havahtui 30-vuotiaana huomaamaan elävänsä yli luonnonvarojen. Mitä enemmän tietoa itseeni imin, sitä ahdistavammaksi kuluttava elämäntyyli kävi.

Samalla kun haarukoin simpukkapastaa hyvällä ruokahalulla kupuuni, murehdin jätteisiin hukkuvia mereneläviä. Samalla kun hankasin päähäni hiuksia silottavia ja kiillottavia shampoita, kauhistelin mitä kaikkea kemikaalit sisältävät ja mitä ne voivat meille tehdä. Samalla kun käärin pienintä lasta kertakäyttöiseen yövaippaan, tunsin tuskaa tuottaessani maatumatonta jätettä.

Päähän pälkähti ajatus, että ehkä asioita voisi tehdä myös toisin?

Mitä?

Maailman ylikulutuspäivä aikaistuu vuosi vuodelta. Me emme enää vain käytä, vaan tuhlaamme luonnonvaroja. Jos kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, meillä pitäisi olla kolme maapalloa. KOLME. Se masentaa minua. Etenkin joulun aikaan. Mitä lähemmäs saapui joulu 2016, sitä tuskallisemmalta tuntui joulun kaupallisuus ja kuluttaminen.

Aloitin kulutushysteriakapinan ja värväsin mukaan myös mieheni. Lapsille ripustettiin edellisen joulun tavoin joulusukat, mutta saunatontun sijaan meillä alkoikin vierailla kierrätysoppia jakava kierrätystonttu. Lasten lahjat hankittiin käytettyinä (lukunottamatta yksiä heidän toivomiaan lahjoja), eikä paketteihin sujahtanut turhaa. Meidän kotiin ei sukulaisilta tai kummeilta paketteja tullut, lukuunottamatta isovanhempia, jotka olivat napanneet ajatuksen kierrätysjoulusta ja aineettomista lahjoista äärettömän hienosti korvan taa. Miinus isovanhempien paketoimat lahjat, muut lahjat saivat kääreekseen kierrätettävät sanomalehdet.

Samaan aikaan kierrätysjouluidean kanssa luin Colin Beavanin kirjaa Ekovuosi Manhattanilla (No Impact Man, 2009), jossa kirjailijamies vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa kokeilivat elää mahdollisimman ekologisesti New Yorkissa vuoden ajan. Ajatus ikiomasta ekovuodesta alkoi itää. Mitäpä jos Colinin tavoin minäkin olisin oman elämäni ekosankari? Ei enää simpukoita.

Miksi?

Vuosi ekologisempaa elämää. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä järkevämmälle ajatus alkoi tuntua ja sitä pienemmäksi kutistui huoli maapallosta. Minäkin voisin vaikuttaa lopettamalla luonnonvarojen turhan kuluttamisen, johon meillä ei oikeasti ole edes varaa. Minä voisin vaikuttaa!

Mutta. Suurin haaste ei suinkaan olisi omien tottumusten ja uskomusten muuttaminen kohti kestävämpää elämää, vaan koko seitsenhenkisen perheen. Jotta viisilapsisen uusioperheen vuoroviikkoäiti, vaimo, käynnistyvän pientilan Puuha-Anni, kaniininkasvattaja ja kaupallisen alan työläinen ei muuttaisi matkalla mieltään, luistaisi säännöistä tai päästäisi itseään ja perhettään liian helpolla, olisi blogi oiva keino kirjata ylös ajatuksia, tietoa, kokemuksia, kompurointia ja onnistumisia. Ehkä tätä päiväkirjaa lukisi joskus joku muukin kuin minä ja ehkä voisin innostaa jotakuta muutakin tekemään muutoksia puhtaamman huomisen eteen.

Tässä sitä siis ollaan. Suuntaamassa (ja raahaamassa perheen mukanaan) kohti ikiomaa ekologisempaa vuotta 2017. Tavoitteeni on napata vuoden kokeilulta uusia asioita, tapoja ja tottumuksia jokapäiväiseen elämääni loppuelämän ajaksi, jotta meillä kaikilla olisi täällä hyvä olla. Myös sen jälkeen kun meitä ei enää täällä ole.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *