Minä olen Katja, maalaistunut pikkukaupungin tyttö, joka havahtui 30-vuotiaana huomaamaan elävänsä yli luonnonvarojen. Minä, aviomieheni, viisi vuoroviikoin luonamme asuvaa lasta ja yhteinen Eko(mpi)vauvamme pyrimme elämään pienellä maatilallamme ekologisemmin ja omavaraisemmin pieni askel kerrallaan. Jotta sädekehäni ei pääsisi loistamaan liikaa, kerrottakoon että ennen äitiyslomaani työskentelin kaupallisella alalla houkutellen muita ihmisiä ostamaan.

Viime viikonlopun spontaanin vaateinventaarion jälkeen mietiskelin karua vaateteollisuutta, sitä mitä tehdastyöläiset ja ympäristö joutuvat kokemaan vain siksi, että meistä on hauskaa ostaa ja omistaa. Tämä taas laittoi pohtimaan omaa suhtautumista vaatteisiin ja kaikkeen muuhun tavaraan – etenkin kun vettä myllyyn lisää lukuvuorossa oleva John Naishin Riittää jo.

Kirjailija itse noudattaa riittävyyden filosofiaa haluten olla irrallaan siitä maailmasta, jossa on jo ihan liikaa kaikkea. Ajankohtainen, omia ajatuksia tukeva ja niitä eteenpäin vievä kirja samalla kun itsekkin pohdin omaa riittävyyden rajaani. Totuus on, että tämä maalaisjunttiekointoilijametsänpeikko pitää kauniista asioista. Ja väreistä. Värikkäistä asioista. Ja vaatteista. Tunnustan täysin avoimesti olevani materialisti. Ostan uutta hyvin vähän mitä tulee muuhun kuin ruokaan, mutta kirpparilta olen kävellyt ulos todella harvoin ilman minkään ostamista.

Koska kukaan ei mitenkään voi tarvita koko ajan jotain, ei edes tämän kokoinen perhe, on 95% ostoksistani puhdasta ”ostan koska haluan” -osastoa. Ei hyvä.

 

Rakastan 70-luvun juttuja; peltipurkkeja ja -rasioita, maljakoita, kankaita, pannuja, emalia, leluja, pannunalusia, keittiöpyyhkeitä, huonekaluja, valaisimia… Unohtamatta niitä mekkoja! Värit tuovat minulle energiaa, iloa ja valoa. Se, että jokin esine on kestänyt jo vuosikymmenet, säilynyt hyvin ja mikä tärkeintä, välttänyt kaatopaikkakohtalon, saa minut äärimmäisen hyvälle mielelle. Ne tavarat on tehty kestämään.

Ennen kun esine on päätynyt minulle, joku muu on arvostanut sitä kertakäyttökuluttamisen ja poisheiton sijaan. Sille nostan hattua. Kokkaan samoista täysin käyttökuntoisista kattiloista, joista jokin toinen on ruokkinut itsensä ja mahdollisesti perheensä jo ennen syntymääni. Vanhoilla esineillä on tarinoita ja minä rakastan tarinoita. Ja tunteita. Ja tunteisiin meneviä tarinoita.

 

Koska olen täydellinen esimerkki tunne edellä menevästä ihmisestä, ei yllättäne että säilön mm. lasten piirrustuksia, muutamia rakkaimpia vauva-ajan vaatteita x 4, omia teini-iän päiväkirjoja, useasti sairaalassa olleen lapsen sairaalarannekkeita ensimmäisten vuosien merkittäviltä käynneiltä, miehelle pientä t-paitaa joka päällä nukuin ensimmäisenä yökyläyönä, rakkaimpia (monia kymmeniä ellei satoja) kirjoja joihin en palaa edes kerran vuodessa, muistoja ystävien kanssa vietetyistä hetkistä ja vaikka mitä. Osaan minä luopuakkin, niistä asioista joissa ei ole tunteet pelissä. (Hih!)

Pidän järjen vallankaappausta tunteilta omalla kohdallani melko epätodennäköisenä. Tiedostan sen vaaran, että voin vielä hukuttaa meidät tavaraan ja päätyä varoittavana esimerkkinä Himohamstraajiin.

 

Selvähän se, ettei vaatekasat ole ainoita jotka kaipaisivat inventaariota. Jo yläasteiästä kestänyt rakkaussuhteeni kirpputoreja kohtaan on nyt laimenemaan päin ja rehellisesti sanottuna tunnen yllätyksekseni pientä helpotusta. Olen käynyt koko alkuvuoden aikana historiallisesti vain kerran kierrätyskeskuksessa välttääkseni houkutuksia, sillä en ole ollut täysin varma itsehillintäni pitävyydestä. Tällöinkin syy oli hyvä. Pyydystin pojan kanssa sählypalloa hänen vahingossa rikkomansa ystävän sählypallon tilalle. Kierrätyskeskuksesta vedettiin vesiperä, vaikka usein olen löytänytkin sieltä jos minkälaista palloa. Kauppa kutsui. Ei sählypallo kaupassakaan paljoa maksanut, kyse olikin enemmän periaatteesta, omista arvoistani ja ekomman vuoden säännöistä kokeilla löytää tarvitsemansa asia käytettynä, kuin siitä mitä se maksaisi.

Nyt, aloittaessani äsken tavaroiden paikoilleen kiikuttamista huomisten kahden pojan syntymäpäiväjuhlien vuoksi, minusta tuntuu (ainakin hetkellisesti) että saavutin juuri oman riittää jo -pisteeni. Kaikki kauniit pannuni, koko kattilarivi, hiukan elämän kolhimat Elisa-mukit ja tuvan pöydän esineet tuovat minulle valtavasti iloa keittiössä jota parhaillaan katselen, mutta onko elämäni sen iloisempaa olipa kattiloita kaksi tai kaksikymmentä? Toiko yksikään esine täydellisen, pysyvän tyytyväisyyden tunteen ja olotilan että nyt minulla on kaikki? Tuskin. Hetkellisen tyytyväisyyden kyllä, kunnes näkökenttäni havaitsi taas uuden aarteen, jonka tahtoisin omistaa.

Vaikka pysyttelenkin KonMarista edelleen visusti erossa, taisin juuri saapua uudelle luopumisen pysäkille. Sen sijaan että kiikuttaisin tavaroita paikoilleen, taidan hakea pahvilaatikoita joiden kylkeen kirjoitan isolla ”lahjoitukset ViaDialle”. Jos todella käytän sanontaa ”kaikkea ei tarvitse omistaa”, on sitä alettava noudattamaan itse paremmin. Pysyvä tyytyväisyyden tunne ei tule siitä kuinka paljon omistamme, miten paljon tienaamme, kuinka menestyviä olemme tai paljonko saamme ihailua osaksemme.

Todellinen tyytyväisyys, mielenrauha ja tasapaino alkaa siitä, kun oppii huomaamaan että riittää jo. En tarvitse enempää. Minulla on jo kaikki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *