Minä olen Katja, maalaistunut pikkukaupungin tyttö, joka havahtui 30-vuotiaana huomaamaan elävänsä yli luonnonvarojen. Minä, aviomieheni, viisi vuoroviikoin luonamme asuvaa lasta ja yhteinen Eko(mpi)vauvamme pyrimme elämään pienellä maatilallamme ekologisemmin ja omavaraisemmin pieni askel kerrallaan. Jotta sädekehäni ei pääsisi loistamaan liikaa, kerrottakoon että ennen äitiyslomaani työskentelin kaupallisella alalla houkutellen muita ihmisiä ostamaan.

Kello lähenee seitsemää. Yläkerrasta kuuluu jo askelia, joku aamuvirkku on siellä hereillä, kohta varmaan useampikin. Lomalla meillä nukkuu pitkään ainoastaan teini ja toisinaan aikuiset – toistaiseksi, ennen tulevaa perheenlisää. Paitsi nyt, sillä meillä tuntuu temmeltävän rakenteissa hiiri, joka tykkää rapista meidän makkarin katossa. Se niistä (lyhyistä) yöunista. Taas. Epätoivottu vieras on alkanut vaikuttaa yöuniini jo niissä määrin, että siimahännän elinpäivät alkavat olla toivottavasti loppusuoralla.

Aikaiset aamut on kivoja ainoastaan silloin, kun saa herätä rauhassa ja omaa tahtia. Kannatan ehdottomasti luonnonmukaisuutta myös unirytmissä; nukkumaan menoa kun nukuttaa ja heräämistä kun unimäärä on täysi. Vaikka kasvaneet lapset ja yrittäjän joustavat työajat antaisivat suurimmaksi osaksi myöten myöhäisimmille aamuille, kivikautinen laki koulujen alkamisajankohdasta ei. Eikä vauvat.

En ole aamuvirkku missään määrin. Iltavirkku kylläkin. Oikea yökyöpeli. Kuitenkin nyt kun sytytin pukuhuoneeseen kynttilät, katselin hetken ikkunasta lumisia puita ja lumisadetta ja avasin läppärin uppoutuakseni ikiomaan juttuun, ihan vain vähäksi aikaa ennen kylmien raajojen tunkeutumista peittoni alle ja aamupuuroa vaativia nälkäisiä pikkumahoja, aikainen aamu tuntuu hiirestä ja vajaista yöunista huolimatta juuri nyt hirmuisen hyvälle.

Varasta aikaa itsellesi

Yksi henkilökohtaisen ekologian ja onnellisen elämän perusasioista on oma aika. Kaikki perheelliset tietävät, että se on lasten myötä aika kortilla. (Tähän lisään 7 minuutin kirjoitustauon jälkeen myös eläimet, sillä juuri kun luulin nauttivani omasta ajasta ja omasta mielekkäästä puuhasta salaa koko muulta perheeltä, koira oksensi lattialle. Mitäpä elämä olisi ilman ironiaa!)

Pian 14 vuotta perhe-elämää eläneenä totean huomanneeni, että oma aika on siitä metka, ettei se automaattisesti lisäänny vaikka aika lisääntyisi. Etenkin äiti-ihmisillä oma aika tuppaa jäämään kaikista viimeisimmäksi, sinne hännän päähän perheen hyvinvoinnin, arjen pyörittämisen, kotitöiden ja mahdollisten palkkatöiden jälkeen.

Muistan miten pikkulapsivuosina tanssin sisäisesti voitontanssia niinä harvoina kertoina kun joku lahjoitti minulle aikaa viemällä lapset hetkeksi esimerkiksi puistoon. Tai kun lasten isä pakkasi lapset autoon ja ajoi päiväksi vanhemmilleen. Tiedätkö mitä silloin yleisimmin tein? Rästiin jääneitä kotitöitä. Pyykkejä, lasten talvivaatteiden esille kaivamista, välikausivaatteiden varastointia, paperikasojen selvittelyä, ruokaa pakastimeen, uunin pesua, lastenhuoneen tavaroiden läpikäyntiä. Kaikkia niitä kotitöitä jotka tuppasivat jäädä roikkumaan.

Vasta ero ja sen myötä lasten asuminen kanssani vain joka toinen viikko pakotti tajuamaan sen, että yksi suuri syy omaan onnettomaan fiilikseeni omassa elämässäni ja parisuhteessa oli oman ajan puute. En osannut raivata sille tilaa. Ellei omaa aikaa varasta jostain välistä, priorisoi omaa itseä välillä muita huomiota vaativia asioita tärkeämmäksi, sitä ei ole.

Ainoa hyväksyttävä varkauden muoto on aikavarkaus.

Varastamassa aikaa heinäkasassa kesken kanilahommien.

Miksi ryhtyä aikavarkaaksi?

Oma henkinen hyvinvointi, oma henkilökohtainen ekologia, on yksi niistä asioista joista tykkään puhua. Tiedän muutaman tutun sanoneen ääneen että hyvähän minun on, minullahan on omaa aikaa joka toinen viikko kun lapset asuttavat toisia koteja. Se on totta, omaa aikaa on tarjolla helpommin, vaikkakin myös lapsettomilla viikoilla sisäänrakennettu suorittaja tahtoisi kovalla vimmalla suoriutua ensin kaikista niistä töistä ja puuhista, jotka jäävät vähemmälle huomiolle lapsiviikkoina ja jotka kasaantuvat tehtäväksi lapsettomille viikoille. Lapsiviikkojen lyhyempien työaikojen kiinni kiriminen, tilan töiden eteenpäin paiskiminen kovemmin, isoimmat siivoukset ja pyykkivuoren valloitus nyt muutamana esimerkkinä siitä, mihin aika kuluu lapsettomilla viikoilla.

On totta, että ilman lapsia saan syödä jokaisen ateriani rauhassa. Käydä vessassa rauhassa. Huolehtia iltaisin vain omasta nukkumaan menosta. Pestä vain omat hampaat. En silti ole suostunut laittamaan omaa aikaa ja hyvinvointia hyllylle niiksi viikoiksi, jotka lapset ovat meidän kanssamme. Jos asettaisin oman ajan viimeiseksi tai joidenkin muiden asioiden jälkeen, nostaisin sen hyllylle tietyiksi päiviksi, eläisin taas samalla tavalla kuin aiemmin. Jättäen itseni viimeiseksi.

Yksi pysäyttävimmistä hetkistä oli se hetki, kun tajusin lasten olevan vain lainassa, valmistumassa elämää varten. Omaa elämäänsä. Jos uhraisin kaikkeni muiden ihmisten eteen, mitä minulla olisi jäljellä siinä kohtaa, kun linnunpoikaset lentäisivät pesästä ja minulla olisikin taas aikaa enemmän? Kuka minä olisin? Mistä minä pitäisin? Mitä alkaisin tekemään?

Ainakin helvetinmoisen matkan itseeni, sen joutuisin tekemään jotta tietäisin vastaukset. Ja sen kertaalleen tehneenä eron jälkeen, en ihan hevillä aio kulkea samaa polkua uudelleen. Jokainen meistä elää omaa elämäänsä, vaikka perheyksikkö olisikin miten tiivis tahansa. Jokaisella on silti se oma elämä, jonka jokainen kokee eri tavalla. Jos asettaa itsensä aina viimeiseksi, joutuu itse itseltään hukkaan. Jos saisin antaa vain yhden neuvon perheelliselle tai uraa tekevälle, se kuuluisi näin:

Älä hukkaa itseäsi omaan elämääsi, pidä itsestäsi kiinni.

Mistä aikaa voi varastaa?

Varastan aikaa itselleni jokainen päivä. Ihan sama mitä päivä pitää sisällään, mutta vähintäänkin 5 minuuttia siitä kuuluu vain ja ainoastaan minulle. Toisinaan se riittää, toisinaan ei ja huomaan kaipaavani omaa aikaa yhtä kipeästi kuin kuka tahansa muu suorittamiseen taipuvainen ihminen.

Kyse ei niinkään ole määrästä, vaan siitä, että pidän tavasta kiinni päivittäin edes sen lyhyen hetken. Että näytän itselleni olevani tärkeä ja arvokas ihan joka päivä. Että pidän yllä päivittäin niitä asioita, jotka ovat minulle itselleni tärkeitä. Että pidän kiinni myös omasta onnellisuudestani. Olen terveesti itsekäs ja täysin hyvällä omatunnolla. Enkä jätä sitä viimeiseksi asiaksi iltaan, vaan pyrin aikavarkaisiin jo aiemmin.

Sadepäivän aikavarkaissa kasvihuoneella

Neljän lapsen äitinä, yhden äitipuolena, vaimona, pientilallisena, eläinten omistajana ja yrittäjänä saan varastettua aikaa itselleni ihan joka päivä jos haluan, vaikka päivä pitäisikin sisällään kaikki nuo roolit ja omistautumisen niille asioille. Kyse on tahdosta.

Oma aika kuvastaa minulle eniten rauhoittumista. Hengenvetoa. Siihen riittää pienikin hetki. Se voi olla 5 minuutin rentoutuminen hengitykseen keskittyen, puolen tunnin joogahetki omassa olohuoneessa yksin (jonka ajan perhe kyllä pärjää sekä ilman minua että olohuonetta maailman kaatumatta kenenkään niskaan), herääminen muita aiemmin ja teekupillisen juominen aamuhämärässä, saunassa käynti vasta lasten mentyä nukkumaan, rauhallisista ruokatauoista kiinni pitäminen työpäivän aikana, auton parkkeeraaminen vähän ennen määränpäätä ja kävely raittiiseen ilmaan sekä ympärillä oleviin asioihin keskittyen, lempimusiikin kuuntelu, yön kähmyssä tai aamuhämärissä kirjoittaminen, mitä tahansa sellaista joka tekee juuri minut iloiseksi, josta minä voimaannun ja nautin.

Kenenkään maailma ei romahda jos varastat aikaa vain itsellesi, vaikkapa vain viiden minuutin verran. Mutta jos aina asetat itsesi viimeiseksi, sinä romahdat.

Aamupala olkkarissa kirjan äärellä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *